Olin Veikon vierellä loppuun asti ja toimin omaishoitana. Viimeistään sen jälkeen minulle kirkastui, mikä mun paikkani tällä hetkellä on. Mun paikkani on antaa omastani ja rakastaa. Keräsin tänä vuonna Operaatio Joulunlapseen 39 pakettia. Monesti koen, kuinka ihmiset hämmästyvät tätä ja ihmettelevät, mistä rahat tulevat. Kun mä ostan muille, mä koen, että rahat, jotka siihen käytän, eivät tule omistani. Rahat tulevat tietysti omalta tililtäni ja olen ansainnut ne töissä, mutta minusta tuntuu, etteivät ne ole minun. En anna raskaalla sydämellä, vaan siitä tulee kevyt ja hyvä olo.
Nautin shoppailusta. Yritän usein etsiä itselleni jotain, mutta päädyn ostamaan lastenvaatteita tai jotain muuta. Ostan toki myös itselleni ja nautin siitäkin. Kudon myös sukkia ja vanttuita, mutta en tee sitä rahasta, vaan rakkaudesta. Eniten nautin, kun nään, että saan tehdä jonkun toisen ihmisen onnelliseksi. Tulen onnelliseksi, kun nään, että muut ovat onnellisia.
Tässä on tietenkin varjo. Aina on varjo. Mitä kirkkaampi siunaus, sitä tummempi on varjo. Jos mä joudun olemaan yksinäinen tai ihmiset ympärilläni on onnettomia, ahdistun. En pysty nauttimaan. Olen surullinen ja elämäni tuntuu merkityksettömältä. Toisen murhe vaikuttaa muhun ihan suoraan.
Mua on kuitenkin siunattu tällä. Tämä on se, missä mun kuuluu olla. Ja seuraavana "Tuhkasta nousee aamu" -osuus. Mä katsoin viereltä voimatta tehdä mitään, kun näin mun elämäni rakkauden terveyden murenevan ja olin paikalla kun hän päästi otteen maailmasta irti ja siirtyi paremmalle puolelle. Mua siunattiin kuitenkin kahdella älyttömän ihanalla, kauniilla, taitavalla ja sisukkaalla bonustyttärellä. Molemmat ovat minulle äärettömän rakkaita ja muistuttavat isäänsä eri tavoin. He ovat minulle aivan älytön siunaus.
Tuhkasta nousee aamu, ystävät. Tuhkasta nousee aamu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti