Viikonloppu

Minulle, viikon kohokohta ei ole perjantai-ilta, ei aurinkoinen lauantai, ei sunnuntaiaamu kahvikupin kanssa. Kohokohta on se hetki, kun pääsen perjantaina töistä kotiin. Joskus (kuten tänään), kotiinlähtöni töistä viivästyy ja minulta viedään viikon paras hetki. On viikko seuraavaan.

Viikonlopussa on minulle liian monta elementtiä. Aurinko yrittää kutsua minua ulos, mutta se saa minut vain sulkemaan verhot ja laittamaan keinovalon päälle. Aika kuluu hitaasti, jos vain odottaa sängyssä maaten kesän päättymistä. Pitäisi jaksaa tehdä, jotta aika kuluisi. Pitäisi nauttia auringosta. Pitäisi matkustaa, uida ja nähdä läheisiä. Tiedän, ja laitan verhot kiinni. Minä en pysty. Minulla on liikaa aikaa voidakseni tehdä mitään. Minulla on liian vähän aikaa, koska viikonlopun jälkeen pitää mennä töihin. Töihin odottamaan sitä hetkeä perjantaina, kun pääsen töistä kotiin.

On Grief: There is sort of invisible blanket between the world and me.

I find it hard to take in what anyone says. 

C.S. Lewis

On tyhjää. Auringon laskiessa kävelen kauppaan ja ihmettelen miksi on valoisaa. Milloin kesäni tulee? Hyvät asiakkaamme, suljemme viidentoista minuutin kuluttua. Kaupassa poika hymyilee minulle. Luon häneen katseen. En tiedä minkä katseen, hymy se ei enää ole. En löydä mitään. Ostan kolme eri kinkkua ja yhden juuston. Hyvät asiakkaamme, suljemme kymmenen minuutin kuluttua. Kassalla itkee vauva. Hänen äitinsä patistaa vanhempaa lasta pakkaamaan kauppakassit. Lapsi narisee vastalauseen. Tietävätkö he, mitä heillä on? 

Olen eri ulottuvuudessa. On vain maailma, ja minä. On kuin kävelisin kotiin kesäaamuna viideltä. Ketään ei ole liikkeellä, on liian varhaista. On valoisaa. Maailma näyttää samalta kuin päivällä, mutta ketään ei ole liikkeellä. Ei täällä. Ei tänään. Ihmiset nukkuvat mukavasti omissa kodeissaan. Mutta minä olen liikkeellä. Olen liikkeellä, koska en pääse perille.