Pari vuotta sitten menetin koirani samoihin aikoihin, kun Veikko, aviomieheni sairastu syöpään. Itu oli mun parhaita ystäviäni. Nyt pari vuotta sen jälkeen edelleen revitään sydäntä rinnasta.
Viime heinäkuussa katselin, kun aviomieheni haudattiin Nokian kirkkomaahan. Sen lisäksi hän oli paras ystäväni. Mä oon menettäny kaks mun parasta ystävää.
Ystävänpäivä. Hiton ystävänpäivä.
Mä niin haluaisin jättää tän tähän ja viettää vaikka jotain antiystävänpäivää ja angstata yksin. Ehkä angstaankin, mutta mä en voi jättää tätä tähän. En voi, koska mun ystävät ansaitsee erityismaininnan. Ne ystävät, jotka on jääny. Mä en oo ollu helppo ja lupaan etten oo sitä jatkossakaan. Mä en pidä yhteyttä. Mä en jaksa aina kuunnella. Mä en jaksa puhua. Mä en jaksa olla. Mä en muista, koska sun synttärit on. Mä en muista, mistä me viimeks puhuttiin. Mä en muista missä sä oot töissä. Mä en vaan jaksa, enkä muista.
Tälläsessä elämäntilanteessa ylimääräiset karsiutuu. Ihmisistäkin jäljelle jää ne, jotka sopii parhaiten mun palapeliin. Ne, jotka on jaksanu mua.
Ystävänpäivä lähestyy. Muista sun ystävää. Muista sun ystävää vielä, kun ystävänpäivä on ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti