maanantai 6. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä

Pari vuotta sitten menetin koirani samoihin aikoihin, kun Veikko, aviomieheni sairastu syöpään. Itu oli mun parhaita ystäviäni. Nyt pari vuotta sen jälkeen edelleen revitään sydäntä rinnasta.




Viime heinäkuussa katselin, kun aviomieheni haudattiin Nokian kirkkomaahan. Sen lisäksi hän oli paras ystäväni. Mä oon menettäny kaks mun parasta ystävää.

Ystävänpäivä. Hiton ystävänpäivä.



Mä niin haluaisin jättää tän tähän ja viettää vaikka jotain antiystävänpäivää ja angstata yksin. Ehkä angstaankin, mutta mä en voi jättää tätä tähän. En voi, koska mun ystävät ansaitsee erityismaininnan. Ne ystävät, jotka on jääny. Mä en oo ollu helppo ja lupaan etten oo sitä jatkossakaan. Mä en pidä yhteyttä. Mä en jaksa aina kuunnella. Mä en jaksa puhua. Mä en jaksa olla. Mä en muista, koska sun synttärit on. Mä en muista, mistä me viimeks puhuttiin. Mä en muista missä sä oot töissä. Mä en vaan jaksa, enkä muista.

Tälläsessä elämäntilanteessa ylimääräiset karsiutuu. Ihmisistäkin jäljelle jää ne, jotka sopii parhaiten mun palapeliin. Ne, jotka on jaksanu mua.

Ystävänpäivä lähestyy. Muista sun ystävää. Muista sun ystävää vielä, kun ystävänpäivä on ohi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Sinä hymyilet

Minä en tiedä, mitä näet kun katsot minuun. Minä en katso. Havaitsen ihmisiä, jossakin eri todellisuudessa. En pääse sinne. Sinä hymyilet, minä nyökkään. Nyökkään siksi, etten jaksa hymyillä. Sinä puhut, minä en kuule. Pinnistän, kuulen osan. En tarkoita, ettenkö haluaisi kuunnella. En vain pysty kuuntelemaan. Minä en osaa vastata. Sinä hiljenet.

Olen leski. Tänään kuusi kuukautta ja yhdeksän päivää. En oikeastaan viihdy yksin. Kun olen ihmisten kanssa, energiani menee ihmisten sietämiseen. Ei se ole ihmisten vika. En oikeastaan viihdy ihmisten kanssakaan. En oikeastaan viihdy.

Olen voimaton, olen jumissa, en ole oikeasti täällä. En osaa avata nurkkaakaan tästä, kun kysyt mitä minulle kuuluu. Olen pahoillani, vaikken oikeastaan tiedä pitäisikö minun.