sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Saippuakuplia merelle

Puhallan saippuakuplia laivan kannelta merelle. Katson kun ne hallitsemattomasti katoavat vapauteen. Hymyilen. Ajattelen niiden tavoittavan Veikon, joka nyt terveenä taivaassa. Koen surumielistä onnentunnetta.

Vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Pikakurssi omaishoitoon (klikkaa se tästä, jos et ole lukenut). Raskasta luettavaa. Äärirajoilla jaksoin kaiken ja olin kaikkea mitä piti olla. Jaksoin tietäen, että olin oikealla paikalla. Olin varma että selviän siitä.

Tänään, olen eri tavalla äärirajoilla. Ilman Veikkoa, jonka puolesta jaksaisin taistella. Kun olen yksin, olen yksin, enkä nauti siitä. Jos voisin nukkua, nukkuisin koko ajan. En enää nauti ulos katselemisesta, sateessa pyöräilystä tai siitä, että saan juoda rauhassa aamukahvin. Suru painaa minua alas. Se painaa niin alas, että on mahdotonta tehdä mitään. Se ei tarkoita, että olisin surullinen. Kun jaloissa on nilkkapainot, taskut täynnä kiviä, sydän painaa tonnin ja jalat on maitohapoilla, on mahdotonta tehdä mitään. Tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta en vain jaksa. Äärirajoilla, enkä ole enää varma, että selviän tästä. Enkä enää tiedä, mitä selviäminen edes tarkoittaa.

Minusta voi edelleen nähdä kuvia, kun puhallan kuplia tuuleen ja hymyilen. Ne on totta. Ystäväni kanssa nauran paljon ja täysillä. Olen onnellinen. Vastapainona olen yksin ja suru saa minut kiinni. Se lamaannuttaa. Estää minua tekemästä mitään. Vie kaikki voimani, jotka olisi tarkoitus käyttää elämiseen. Syö minut.

Päätän samaan lauseeseen kuin vuosi sitten kirjoitetun tekstin:

Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä

Pari vuotta sitten menetin koirani samoihin aikoihin, kun Veikko, aviomieheni sairastu syöpään. Itu oli mun parhaita ystäviäni. Nyt pari vuotta sen jälkeen edelleen revitään sydäntä rinnasta.




Viime heinäkuussa katselin, kun aviomieheni haudattiin Nokian kirkkomaahan. Sen lisäksi hän oli paras ystäväni. Mä oon menettäny kaks mun parasta ystävää.

Ystävänpäivä. Hiton ystävänpäivä.



Mä niin haluaisin jättää tän tähän ja viettää vaikka jotain antiystävänpäivää ja angstata yksin. Ehkä angstaankin, mutta mä en voi jättää tätä tähän. En voi, koska mun ystävät ansaitsee erityismaininnan. Ne ystävät, jotka on jääny. Mä en oo ollu helppo ja lupaan etten oo sitä jatkossakaan. Mä en pidä yhteyttä. Mä en jaksa aina kuunnella. Mä en jaksa puhua. Mä en jaksa olla. Mä en muista, koska sun synttärit on. Mä en muista, mistä me viimeks puhuttiin. Mä en muista missä sä oot töissä. Mä en vaan jaksa, enkä muista.

Tälläsessä elämäntilanteessa ylimääräiset karsiutuu. Ihmisistäkin jäljelle jää ne, jotka sopii parhaiten mun palapeliin. Ne, jotka on jaksanu mua.

Ystävänpäivä lähestyy. Muista sun ystävää. Muista sun ystävää vielä, kun ystävänpäivä on ohi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Sinä hymyilet

Minä en tiedä, mitä näet kun katsot minuun. Minä en katso. Havaitsen ihmisiä, jossakin eri todellisuudessa. En pääse sinne. Sinä hymyilet, minä nyökkään. Nyökkään siksi, etten jaksa hymyillä. Sinä puhut, minä en kuule. Pinnistän, kuulen osan. En tarkoita, ettenkö haluaisi kuunnella. En vain pysty kuuntelemaan. Minä en osaa vastata. Sinä hiljenet.

Olen leski. Tänään kuusi kuukautta ja yhdeksän päivää. En oikeastaan viihdy yksin. Kun olen ihmisten kanssa, energiani menee ihmisten sietämiseen. Ei se ole ihmisten vika. En oikeastaan viihdy ihmisten kanssakaan. En oikeastaan viihdy.

Olen voimaton, olen jumissa, en ole oikeasti täällä. En osaa avata nurkkaakaan tästä, kun kysyt mitä minulle kuuluu. Olen pahoillani, vaikken oikeastaan tiedä pitäisikö minun.