sunnuntai 28. helmikuuta 2016

"Kas vain", sanoi...

Istuin tässä yhtenä päivä töitten jälkeen Veikon sairaalasängyn vierellä. Tiesin että ne magneettikuvien tulokset on tulleet, mut en viitsiny kysyä. Kai sitä jotenki arvas. Kasvain, jota ei pitäny edes enää olla olemassa, on alkanu taas kasvaa ja ihan kunnon vauhtia. Se oli vähä niinku joku olis lyöny pesäpallomailalla takaraivoon.

Jaa.

Hoitojen loppumisesta kuukausi. Huonolta näyttää. En tiedä osasinko mä edes ottaa sitä vastaan. Vähä ku Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelu. Ruotsilla 1000 maalia ja Suomella 1. Mitä luulet kumpi voittaa?

Multa on kysytty miten mä jaksoin vuosi sitten käydä kaiken läpi. Vastaan, etten tiedä. Miten mä jaksan nyt käydä tän läpi? Vastaan, etten tiedä. Elän päivän kerrallaan, tai sekunnin.

Ollaan Veikon kanssa käyty muutama kerta Hyvän Paimenen kappelilla EO-illoissa (lue lisää). Koettiin, että meijät otettiin siellä hyvin vastaan. Ja nyt ku matto on taas vedetty meijän alta, on tukiverkko. Meistä välitetään. Mulla on joku paikka johon mennä. Tänään messun jälkeen hymyilin polkiessani sairaalaan. Mul on ystäviä täällä. Mul on ihan oikeesti ystäviä. Ja oon todella kiitollinen.

Vertailun vuoksi voi lukea mun tuntoja viime elokuulta: http://omaiseniholla.blogspot.fi/2015/09/kun-ei-ole-enaa-pakko-jaksaa.html.