Mähän tapasin Veikon, kun olin ite vähä omituisessa elämäntilanteessa. Syöksyin kuitenkin pää edellä, rakastuneena. En missään vaiheessa luovuttanu, vaan sitkeästi painoin eteenpäin. Tunsin vahvasti, että tää vaan on oikein. Nyt mä tiedän miksi. Tää kurssi, tää on mulle vaan pakollinen. Mut on siihen laitettu, vaikka en muista ilmoittautuneeni. Siks mä uskon, että mä selviän tästä.
Meillä käy joka aamu kotihoito. Mun joka aamun vapaat 1,5h, jolloin juon aamukahvini rauhassa. Muun ajan olen valmiustilassa, vaikka kyllähän mä omia juttujani päivällä teen. Koko ajan kuitenkin hälytysvalmiina.
Eilen meillä lakkas netti toimimasta. Se meni mun jokapäiväisten rutiinien yli. Se vaan oli liikaa. Kai sitä kuitenkin elää jotenkin äärirajoilla, vaikka tunnenkin jaksavani kaiken aika hyvin. Tänään jaksoin hoitaa nettihomman loppuun ja ystävällinen sielu haki meille reitittimen nettiä varten. Olemme kiitollisia tästä ja kaikesta muusta avusta, jota olemme saaneet. Koen, etten ikinäkään pysty kaikkea teille korvaamaan.
Usein ihmetellään, miten mä oon niin teräsnainen. Tehdäänpä koe. Ota käteesi kirja, tai joku muu lappu jossa on tekstiä ja vie se ihan nenääsi kiinni. Koitappa lukea. Näät jotain, ehkä jopa jonkun kirjaimen tai sanan, mutta muu on hämärän peitossa. Mä oon niin lähellä tätä tilannetta, että en pysty "lukemaan kaikkea tekstiä". Sitä pyörittää arkea ja hoitaa asioita, keskittyy sen hetken asioihin. On liian lähellä, että pystyisi prosessoimaan kaikkea kerralla.
Mä nautin ulos katselemisesta, sateen haistelusta ikkunan kautta, parvekekasvien kastelusta, värittämisestä, kirjojen ääneen lukemisesta. Tykkään siitä kun vessan peili on taas puhdas, kun saan pyykkikorin tyhjäksi. Kun saan kotihoidon käydessä aamulla pyöräillä apteekkiin vesisateessa. Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.
Mie niin muistan ja tunnen tuon. Sekä sen äärirajoilla olemisen, siitä huolimatta jaksamisen, että myöskin tunteen, että minut on tarkoitettu tähän. Minä olen tässä jostain syystä, jota mie en ymmärrä enkä käsitä, mutta siitä huolimatta mie jostain syystä ja jollain tavalla tunnen, että mie kestän ja jaksan juuri siksi, että minut on tarkoitettu tähän.
VastaaPoistaTämä ei välttämättä mene sinulla näin, mutta minulla tuli sitten Markun kuoleman jälkeen se romahdus. Kun oli saatu hautajaiset hoidettua, perunkirjoitus tehtyä, muutto uuteen asuntoon hoidettua... sillon mie romahdin. Mie en jaksanut enää hoitaa edes itseäni ja omaa kotiani, vaikka aiemmin mie hoidin koko kodin ja kaikki asiat (meillähän oli kaksi aktiivista hoitovuotta, jatkuvat hoidot koko ajan päällä, ja 1 v 1 kk saattohoito) sekä vielä sen toisen huononevan kunnon, houkuttelin siihen ja tähän, että kaikki sujuisi. Sitten mie vajosin vakavaan masennukseen, siis normaalin surureaktion lisäksi ja jälkeen. Kehokin ilmaisi uupumuksen kolmen vuoden taistelusta, puhkesi viisi-kuusi sairautta. Sie toivottavasti et joudu kyntämään näin syvältä, mutta älä ihmettele sitä, jos tulee tuo sama, että "miks mie en pysty edes omia asioita hoitamaan, kun aikanaan hoidin molemmat ja yhteisen kodin?" Mie nimittäin sitä aikanaan ihmettelin hirveästi, ennen kuin tajusin, että ihminen menee sen pakkojaksamisen voimalla yllättävän kauan, mutta kun se on ohi, niin kyllä se elimistökin sen pakkolevon napsauttaa päälle - jollain tavalla. Joillakin hyvinkin kevyesti ja lyhyesti. Mie taas vedin suorastaan urheilusuorituksn siinä.
Jos kirjoittaminen ja vertaistuki yhtään auttaa, hinaudu sitten nuorten leskien suljetulle keskustelupalstalle. Se oli itelle henkireikä alussa, nimittäin about kukaan muu ei ymmärrä sitä kokemusta kuin saman kokenut, ja 70-vuotias leski on eri asia kuin 30-vuotias. Se oli ainut paikka, jossa ei tarvinnut selittää. Eikä kertoa yhtään enempää kuin halusi. Mie kävin alkuun tiiviisti, sitten harvemmin, nyt poikkean kerran vuodessa katsomassa, mitä kirjoitin joskus, ja katson, miten aika on parantanut. Suosittelen ihan oikeasti. Ja tietenkin tännepäin saa aina olla yhteydessä. Annan fb:ssä puhelinnumeron, että voit tekstata tai soittaa, jos siltä tuntuu. Nimittäin yks kokemus tämän polun kulkemisesta on se, että on ehkä mahdollisuus olla ihminen jollekin toiselle. Että ei tämä ollut vain minua varten.
Kiitos OutiAino. Mä itseasiassa melkein jo tiedän, että romahdus tulee kun ei ole pakko enää jaksaa. Siihen saakka - täysillä.
PoistaOon myös kuullut tosta Nuorten leskien palstasta ja ajatellut siihen liittyäkin. Puhelimessa oon todella huono puhumaan, mutta numerosta ei ole kyllä haittaakaan. Hyvä kuulla samaa käyneiden kokemuksia.