tiistai 6. joulukuuta 2016
Joulukuu
se laskeutuu päälleni kuin raskas viitta.
Olen yksin.
Keitän kahvia,
juon sen yksin.
Kukaan ei toivota hyvää huomenta.
Raahaudun
loskassa läpi tyhjien päivien.
Kukaan ei voi halata ja sanoa, että
kyllä me tästä selvitään.
Olen yksin.
On pakko jaksaa,
epätoivon,
tuskan ja
kiukun kyynel silmäkulmassa.
On pakko pärjätä.
Olen yksin koko maailmassa.
Sammutan valot.
Kissa kehrää.
Nukahdan.
torstai 27. lokakuuta 2016
Voi, kunpa voisin tehdä jotakin...
Puolison kuolemasta seuraava suru ei mene ohi. Sen ei ole tarkoitus mennä ohi. Sen kanssa oppii elämään. Näin ollen ei tarvitse loputtomiin harmitella, ettet saanut ensimmäiseen vuoteen tai kahteen vuoteen laitettua korttia. Voit tehdä sen nyt.
Musta olisi kiva saada kukkia. Surukukat jäi multa lähes kokonaan kokematta, kun en ollut kotona heti kuoleman jälkeen.
Puolison menettäminen jättää ison aukon myös käytännön asioihin: renkaiden vaihto, auton katsastaminen, pihatyöt, tietokoneongelmat, ikkunoiden pesu, viikkosiivous, kaupassakäynti, roskien vienti... Vaikka taitojen puolesta selviäisi näistä yksin, minä en ainakaan ole niin vahva, että jaksaisin. Harva leskistä on. Kyse ei ole laiskuudesta. Ei vaan aina pysty kaikkeen.
Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17". Surevalle avun pyytämisen kynnys on todennäköisesti korkea.
Tärkeintä on osoittaa, että välität. Olet läsnä, olet lähellä, kuuntelet.
http://m.huffpost.com/us/entry/4329830
lauantai 24. syyskuuta 2016
Sinuun minä jään
Varasin lipun Vesalan konserttiin mieheni kuoleman aikoihin. Päätin, että elämä jotenkin jatkuu. Se oikeastaan lähti siitä, kun ystäväni pitkän harkinnan jälkeen linkkas mulle Sinuun minä jään. Siitä lähtien oon itkeny melkein joka kerta kun kuulen sen. Jotkut varmaan tietävätkin tämän. Kerron silti uudestaan. Olisin halunnu myös kiittää Vesalaa, mutta ihmisiä oli keikalla niin paljon.
Mieheni syöpä todettiin vuoden 2014 lopussa. Mentiin naimisiin huhtikuun 2016 lopulla. Toukokuussa saimme tietää syövän levinneen siihen malliin, ettei mitään oo enää tehtävissä. Jäljellä viikkoja tai kuukausia. Veikko totesi, et viiminen kesä. Me elettiin joka päivä viimistä kesäpäivää. Niin täysillä ku sitä nyt saatto elää. Mun mies oli heinäkuun alussa kuollessaan 34 -vuotias. Kesä jäi lyhyeen.
Mä tiedän, et Veikko olis tyytyväinen, jos tietäis et pysyn liikkeellä. Vesalan keikalla musta tuntu, että jollain tavalla se oliki siellä. Takarivissä. Väkijoukossa. Hymyili.
Sinuun minä jään.
torstai 15. syyskuuta 2016
Sumua
joka lankesi varjoksi
arkeni ylle.
Mistä tuli tämä usva,
joka painoi kasvoni
ja esti näkemästä.
Miksi tuuli on tänään
niin hiljainen,
etten kuule sitä myrskyssä.
Miksi kaikki on tyhjää
ja painavaa?
ja niin surua täynnä,
niin surua täynnä.
Sano suruasi rakkaudeksi
Hanna Ekola
tiistai 13. syyskuuta 2016
Postia oikeaan aikaan
tiistai 9. elokuuta 2016
Vastapainopäiviä
maanantai 1. elokuuta 2016
...lähtee raiteelta yksi.
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Kotona.
Alan tuntea, että on aika mennä kotiin.
Astun kotiovesta, kodin tuoksu, lämpö ja turvallisuus.
Rakkaus.
Olen poissa kotoa.
Alan tuntea, että on aika mennä kotiin.
Astun kotiovesta, näyttää oudolta.
On kylmä, nurkista tuulee oudosti.
Mikään ei ole minun.
Kotini on kuollut.
Rakkaus, Syvältä kouraiseva, sisäelimet repivä rakkaus.
lauantai 9. heinäkuuta 2016
Veikko 16.4.1982 - 9.7.2016
Sydän täynnä tuoksuasi
Silmät täynnä hymyistä katsettasi
Ihoni tuntee vielä sinut
Olet poissa
Pidä mulle paikkaa
lauantai 25. kesäkuuta 2016
Hyvä Lidl,
Kun näimme mieheni Veikon kanssa tänä kesänä Lidlin seinässä mainoksen "Elä kuin viimeistä kesäpäivää", nauroimme. Miksi? Muistaakseni pyöräilimme juuri viimeistä kertaa yhdessä. Veikko elää nyt viimeistä kesäänsä, ennen kuin syöpä vie voiton. Tuo lause kuvasti täydellisesti sen, miten elimme joka päivän. Joka päivä on viimeinen päivä. Veikko sanoi mulle sillon, että laita Lidlille palautetta hyvästä mainoksesta. Ja nyt mä sen teen hänen kehotuksestaan. Toivottavasti olette ymmärtäneet, miten syvällisen mainoksen olette luoneet.
lauantai 18. kesäkuuta 2016
Pikakurssi omaishoitoon
Mähän tapasin Veikon, kun olin ite vähä omituisessa elämäntilanteessa. Syöksyin kuitenkin pää edellä, rakastuneena. En missään vaiheessa luovuttanu, vaan sitkeästi painoin eteenpäin. Tunsin vahvasti, että tää vaan on oikein. Nyt mä tiedän miksi. Tää kurssi, tää on mulle vaan pakollinen. Mut on siihen laitettu, vaikka en muista ilmoittautuneeni. Siks mä uskon, että mä selviän tästä.
Meillä käy joka aamu kotihoito. Mun joka aamun vapaat 1,5h, jolloin juon aamukahvini rauhassa. Muun ajan olen valmiustilassa, vaikka kyllähän mä omia juttujani päivällä teen. Koko ajan kuitenkin hälytysvalmiina.
Eilen meillä lakkas netti toimimasta. Se meni mun jokapäiväisten rutiinien yli. Se vaan oli liikaa. Kai sitä kuitenkin elää jotenkin äärirajoilla, vaikka tunnenkin jaksavani kaiken aika hyvin. Tänään jaksoin hoitaa nettihomman loppuun ja ystävällinen sielu haki meille reitittimen nettiä varten. Olemme kiitollisia tästä ja kaikesta muusta avusta, jota olemme saaneet. Koen, etten ikinäkään pysty kaikkea teille korvaamaan.
Usein ihmetellään, miten mä oon niin teräsnainen. Tehdäänpä koe. Ota käteesi kirja, tai joku muu lappu jossa on tekstiä ja vie se ihan nenääsi kiinni. Koitappa lukea. Näät jotain, ehkä jopa jonkun kirjaimen tai sanan, mutta muu on hämärän peitossa. Mä oon niin lähellä tätä tilannetta, että en pysty "lukemaan kaikkea tekstiä". Sitä pyörittää arkea ja hoitaa asioita, keskittyy sen hetken asioihin. On liian lähellä, että pystyisi prosessoimaan kaikkea kerralla.
Mä nautin ulos katselemisesta, sateen haistelusta ikkunan kautta, parvekekasvien kastelusta, värittämisestä, kirjojen ääneen lukemisesta. Tykkään siitä kun vessan peili on taas puhdas, kun saan pyykkikorin tyhjäksi. Kun saan kotihoidon käydessä aamulla pyöräillä apteekkiin vesisateessa. Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.
tiistai 31. toukokuuta 2016
Häämatkalla hoo kolmosella
Kuva: Mia Perkiö |
lauantai 28. toukokuuta 2016
Nyt.
Eiliseen ei voi palata.
Meille on annettu tämä hetki.
Kun naurat, naura sydämestä.
Kun itket, itke kunnolla.
Kun rakastat, rakasta kokonaan.
torstai 19. toukokuuta 2016
Kipua.
Kipua.
Sanoin aiemmin, että on hyviä päiviä, ja niiden välissä jokunen todella paska päivä. On alkanu tuntumaan, että elämä on vaan tasasen raskasta, välissä jokunen hyvä hetkensä. Istun joskus iltaisin puhelin kädessä ja tuijotan nimiä yhteystietolistassa. Saatan kirjoittaa, ja pyyhkiä sen pois. Yleensä en kirjoita mitään. En tiedä mitä sanoisin. Apua? Puhumisesta ei ole aina hyötyä. Tai varsinkaan kirjoittamisesta, kun ei ole sanottavaakaan. Ei ole sanottavaa, vaikka on tarve sanoa. Tikusta asiaa.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Palleaan.
Tulee seuraava päivä.
tiistai 1. maaliskuuta 2016
Sä oot vahva nainen ja selviät tästä.
Mun elämään on yhtäkkiä ilmestyny joukko vahvoja ja viisaita naisia. Mä en tiedä osaanko mitenkään ilmaista paljon se merkitsee. Ne naiset on suuri syy siihen, että mun nuppi on näin hyvin vielä kasassa. Mä en tiä kuinka paljon mulle jää muistirekisteriin näistä päivistä. Ei ehkä kovin kauheesti. Jotaki kirkkaampia hetkiä, vaikka en tiedä paljon nekin sekottuu keskenään. Kerron silti yhden kohtaamisen. Tarttu olkapäistä kiinni ja vakuutti, etten ole yksin, että selviän. Palaan siihen hetkeen usein.
Selviät tästä, koska sun täytyy.
Mutta miks tuntuu niin vaikeelta pyytää apua? Jää tunne, että jatkuvasti pitäis olla pyytämässä anteeks sitä, että tarttee muita ihmisiä. Miksi?? Eikö se oo vähän typerä ajatus? Ei meistä kukaan vaan selviä täysin yksin. On pakko jaksaa, pakko pärjätä ja pakko puskea eteenpäin. Mä oon yrittäny opetella pyytämään apua. Se ei oo aina helppoa. Mulla on sulle ja itselleni viesti: ei oo häpeä pyytää apua.
Kantaa monta hetkeä eteenpäin ku saa jonkun olkapäälle välillä tiputtaa pari kyyneltä.
Multa kysytään välillä miten mulla menee. Mulla menee huonosti, hyvin, mulla menee sekavasti, itken, nauran, ei tunnu miltään, oon surullinen, oon onnellinen, käyn pohjalla ja pääsen taas pinnalle. Yks tämän päivän opetuksista: mulle saa kuulua hyvää. Koska välillä kuuluu hyvää. Heräsin aamulla. Mul on ystäviä. Aurinko paistaa. Rakastan. Oon onnellinen.
Elokuulta 2015 |
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
"Kas vain", sanoi...
Jaa.
Hoitojen loppumisesta kuukausi. Huonolta näyttää. En tiedä osasinko mä edes ottaa sitä vastaan. Vähä ku Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelu. Ruotsilla 1000 maalia ja Suomella 1. Mitä luulet kumpi voittaa?
Multa on kysytty miten mä jaksoin vuosi sitten käydä kaiken läpi. Vastaan, etten tiedä. Miten mä jaksan nyt käydä tän läpi? Vastaan, etten tiedä. Elän päivän kerrallaan, tai sekunnin.
Ollaan Veikon kanssa käyty muutama kerta Hyvän Paimenen kappelilla EO-illoissa (lue lisää). Koettiin, että meijät otettiin siellä hyvin vastaan. Ja nyt ku matto on taas vedetty meijän alta, on tukiverkko. Meistä välitetään. Mulla on joku paikka johon mennä. Tänään messun jälkeen hymyilin polkiessani sairaalaan. Mul on ystäviä täällä. Mul on ihan oikeesti ystäviä. Ja oon todella kiitollinen.
Vertailun vuoksi voi lukea mun tuntoja viime elokuulta: http://omaiseniholla.blogspot.fi/2015/09/kun-ei-ole-enaa-pakko-jaksaa.html.