Olen pitkään aikonut kirjottaa blogiini syöpää sairastavan miehen puolison näkökulmasta. Mulla on paljon sanottavaa, mutten osaa kaikkea kertoa. Silti, jotta voisin sanoa edes yhden asian, minun on luotava sitä varten blogi. En halunnut sekoittaa sitä jo olemassa olevaan (käsityö-)blogiini.
Kirjoitan muutaman ajatuksen aiheesta, joka kokemukseni mukaan koskettaa useita syöpää sairastavien omaisia. Todennäköisesti jossain vaiheessa omainen löytää itsensä tilanteesta, jossa suuri osa (entisiä) ystäviä on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Se tuntuu siltä, kuin itsellä olisi spitaali tai muu, tai että otsassa lukee "välttele minua". Tämä ei ole tarkoitettu syytökseksi ketään kohtaan, tarkoitus on vaan vähän ravistella, että näätte myös omaiset. Tämä ei ole myöskään sääliä keräämään. Ei mua ole kaikki ihmiset hylänneet, mutta musta tuntuu, että tämä pitää sanoa. Oon miettinyt, että oonko ihan oikeesti vaan tosi pikkumainen ajatusteni kanssa. Mutta nyt oon jutellut vähän myös muille samassa tilanteessa oleville.
Luuletteko, että kun jollain on syöpä, muu elämä lakkaa? Sitä enemmän sitä kuulkaa kaipaa tehdä tavallisia asioita aina kun on aikaa. Tiedättekö millasta on elää neljän seinän sisällä eikä ketään pyydä mihinkään mukaan? Emme me ole tiettekö haurasta kristallilasia. Ei meitä tarvitse vältellä ajatellen "annetaan sen olla rauhassa, kun niillä on sitä syöpää" tai "kyllä hän ottaa yhteyttä jos haluaa". Vai jättääkö sitä vaan taakseen kaikki ruikuttajat, jotka elämän pitkospuilla ruikuttavat, niinkuin typerässä ystävälaulussa: "
Kun on kaukana kaikki muut ja kun päättyvät pitkospuut. Kuka rinnallas ruikuttaa takaisin mennä saa."
Kanssakulkijat, ei sitä oo voimia sairauden hiertäessä pitää yhteyttä kaikkiin ihmisiin. Sitä joskus vaan toivoo, että joku raahais pois kotoa. Vaikka ei sitä oo aina mahdollisuutta lähteäkään. Elämä on sellasta, sairaalassa juoksemista ja kuumeen mittaamista ja töissäkin pitää väliajoilla käydä. Netissä sitä tulee istuttua, siellä kun on suuri osa mun sosiaalista elämää. Mutta kyllä sitä kaipaa ihmisiä. Ihan oikeita läsnäolevia ihmisiä.
Muutin itse tänne 40 neliöön nopealla aikataululla, ei ollut aikaa hankkia isompaa kämppää. Mulla ei ole sänkyä. Nukun sohvalla, joka sekin leviää käsiin. Siis niinä öinä kun ei mahduta kahdestaan 90cm leveään. Mun vaatteet on keittiöön sijoitetussa kirjahyllyssä, olohuoneen korihyllyssä ja loput varastossa. Seinien vierillä on muovilaatikoissa tavaraa, ne mitä ei saatu vuokravarastoon ja talon häkkivarastoon. Täällä on ihan oikeasti ahdasta. Mutta kyllä tästä selviää. Selviää, paitsi sillon kun on yksinäinen. Seinät kaatuu päälle. Ihmiset sanoo, että mun pitäis käydä jossain. Missä mä yksinäni käyn ja minkä takia? Jos sitä ennen oli yksinäinen, niin nyt sitä on todella yksinäinen. Ei voi vaan sillai lähteä mihinkään toiseen kaupunkiin. Eikä ole autoa. Minä se kun voin pyöräillä, mutta puoliskolla ei ole voimia.
Enkä puhu vain omasta puolestani. Tiedän, että muutkin omaiset jakavat nämä tuntoni. Sitä jotenkin olettaa, että tälläisissä elämäntilanteissa se olis se toinen, joka ottaa joskus yhteyttä. Ei oo aina omaisilla voimia järjestää tälläsiä asioita. Vaikka kyllä sitä kuulkaa parhaansa joka päivä kaikessa yrittää. Aina ei vaan jaksa. Miltä tahansa sitä sitten päälle päin näyttääkin, niin kaikilla meillä on heikot hetkemme. Ei sitä odota ihmisiltä, että niillä olis jotain hienoja lohduttavia sanoja. Eihän tätä voi edes ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Ja se on ihan okei.
Ainoo mitä sitä ihmisiltä odottaa, on ettei ne jätä yksin. Kyllä me osataan puhua muustakin kuin syövästä. Meilläkin on sellasia ongelmia, että lyö varpaan kaapin oveen ja se sattuu. Tavallisia asioita. Se mikä meijän elämää vähän jarruttelee, on tämä sairaus. Aina ei pysty lähtemään, toista pitää tukea ja omia tarpeitaan voi siirtää. Ei kannata suunnitella elämää mihinkään viikkojen päähän. Sitä ei tiiä missä sitä sillon ollaan. Aina ei edes huvita lähteä. Mutta pakko sitä on pysyä liikkeessä, ettei sammaloidu.
Kyllä mä sen tiedän, että on muitaki ongelmia ihmisillä kun syöpä. Muillakin on ongelmia. Ei sitä odota, että joku kantaa koko matkan. Sitä vaan toivoo, että joku istuu kivellä vieressä, kunnes jaksaa ite taas lähteä pitkospuille.
Teilläkin on kiireenne, omat elämänne elettävinä, mutta onko niin kiire? Olisko sulla joku, jonka vierellä voisit hetken istua polun varteen? Tehdä ihan tavallisia asioita? Ei säälistä, vaan siksi että välität.
