torstai 27. lokakuuta 2016

Voi, kunpa voisin tehdä jotakin...

Kuulen aina joskus seuraavan toteamuksen liittyen kuolemaan, suruun ja ikävään: "Voi, kunpa voisin tehdä jotakin.."

Mä kerron, mitä sä voit tehdä surevan läheisesi hyväksi. Nää on yleistyksiä tietysti, mutta en usko olevani ainoa joka miettii näitä. Osa saattaa myös kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta merkitsevät leskelle (surevalle) enemmän kuin sinusta kuulostaa. Tähän pätee myös todella vahvasti seuraava: Älä ikinä kysy mitä voisit tehdä, jos et aio tehdä mitään. Ei käytetä näitä toteamuksia kohteliaisuussyistä tai omaa oloa helpottaaksemme.

Jos kysyt "Mitä voisin tehdä?", vastaus saattaa hyvin olla "En tiedä." tai "Et mitään." Surevalle voi olla helpompaa jos kysyt "Saanko tiskata?", "Saanko viedä roskat?" tai "Onko sulla asiaa kauppaan?"

Puolison kuolemasta seuraava suru ei mene ohi. Sen ei ole tarkoitus mennä ohi. Sen kanssa oppii elämään. Näin ollen ei tarvitse loputtomiin harmitella, ettet saanut ensimmäiseen vuoteen tai kahteen vuoteen laitettua korttia. Voit tehdä sen nyt.

Varsinaiselle surulle ja tuskalle ei voi kukaan oikeastaan tehdä mitään. Muuta elämää voit sen sijaan helpottaa.

- Lähetä kortti. Muuten vaan -kortti, tsemppikortti, syyskortti, kesäkortti, joulukortti, raamatunpaikkakortti, tulit mieleeni -kortti, vuosipäiväkortti (hääpäivä, poismenneen syntymäpäivä jne.). Joku muistaa minut, muistaa poismenneen, muistaa vuosipäivän. On kiva tietää, ettei ole yksin. Surun, kaipauksen ja ikävän kanssa yksin.

- Vie kahvipaketti, kukkia jne.
Musta olisi kiva saada kukkia. Surukukat jäi multa lähes kokonaan kokematta, kun en ollut kotona heti kuoleman jälkeen.

- "Tarvitsetko apua?"
Puolison menettäminen jättää ison aukon myös käytännön asioihin: renkaiden vaihto, auton katsastaminen, pihatyöt, tietokoneongelmat, ikkunoiden pesu, viikkosiivous, kaupassakäynti, roskien vienti... Vaikka taitojen puolesta selviäisi näistä yksin, minä en ainakaan ole niin vahva, että jaksaisin. Harva leskistä on. Kyse ei ole laiskuudesta. Ei vaan aina pysty kaikkeen.
Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17". Surevalle avun pyytämisen kynnys on todennäköisesti korkea.

- Koskettaminen. Kumppanin menettämisestä jää iso läheisyysvaje. Mä olen menettänyt miehen, ja erityisesti miesten halaukset täyttää tätä vajetta. Ehkä jotenkin karun kuuloista, mutta pitkälti totta. Korostan: luonnolliset halaukset. Jos tuntuu väkinäiseltä, niin voi jättää väliin. Se on ok. Kaikki ei myöskään pidä koskettamisesta.

- Mene käymään. Lienee viisasta tiedustella sopiiko tulla käymään, mutta itse ilahdun toisinaan myös yllätysvierailuista. Niitä nykyään tehdään harvemmin.

- Kutsu kahville, syömään, elokuviin.

- Jos surevalla on lapsia, voit tarjoutua hoitajaksi.

- Tarjoudu menemään yöksi tai tarjoa yöpaikkaa. Sureva ei välttämättä itse tätä pyydä.

Yleisiä vinkkejä. Muistutan tässä vaiheessa, että sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sureva ei ole täydellinen, sinä et ole täydellinen. Ei kannata jäädä pohtimaan, mitä on sanonut väärin tai tehnyt väärin. Kukaan ei odota, että olisimme täydellisiä. Jos susta tuntuu, pyydä anteeksi, mutta älä jää vatvomaan. Kirjoitan tämän sinun vuoksesi, joka mietit miten päin surevan kanssa olla. Olemme kaikki silti yksilöitä. Yksi pahimmista asioista mitä voit tehdä, on surevan huomiotta jättäminen siksi ettet tiedä mitä sanoa, unohtaminen, ulkopuolelle jättäminen, kuolleen unohtaminen.

Ensinnäkin: itse kaipaan myös normaalia keskustelua. Mulla on ystäviä, joilta voi pyytää tätä. Yleistä hölinää muiden elämästä, arjesta jne. Jotain normaalia. Sureva ihminen tai leski, onkin itseasiassa normaali ihminen. Kun kuulet jonkun olevan leski, sinut saattaa vallata karmea tunne siitä oletko tullut loukanneeksi häntä. Älä joudu paniikkiin. Leski on normaali ihminen paskassa elämäntilanteessa.
Surevan suru on hänen omansa ja yksilöllinen asia. Sureva ei kaipaa vinkkejä siitä miten tulisi surra tai missä aikataulussa "toipua".

Yritä pysyä totuudessa ja nykyhetkessä. Et voi tietää onko surevalla tulevaisuudessa helpompaa. Myöskään se, että menneisyydestä jäi kauniit muistot, ei välttämättä helpota surevan nykyhetkeä.
Surevaa ei välttämättä helpota myöskään se, että "Hän (kuollut) sai työnsä täällä valmiiksi" tai "Hän on nyt paremmassa paikassa".

Älä yritä korjata sitä, mitä et voi. Surua ja tuskaa itsessään ei voi ottaa pois. Parasta mitä voit tehdä on kestää toisen tuska ja olla läsnä. On helpottavaa omistaa ystävä, joka ei yritä ottaa tuskaa pois. Olen tässä.

Jos olet päättänyt olla surevalle läsnä, valmistaudu todistamaan tuskaa, jota on sinunkin vaikea kestää ja käsitellä.

Tuskaa tuntevan kanssa ei ole helppoa. Kysymykset, viha, pelko, syyllisyys ja monet muut tunteet tulevat aina uudestaan. Sinä itse tulet todennäköisesti loukatuksi. Hän ei ehkä muista syntymäpäivääsi, häntä ei välttämättä kiinnosta uusi talosi tai autosi. Jos haluat pysyä surevan elämässä, suosittelen itse näkemään vaivaa. Sureva ei ehkä ota sinuun itse yhteyttä. Saatat myös itse tarvita tukea tukiessasi surevaa ystävääsi.

Tarjoudu ennemmin avuksi kysymisen sijaan. Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17", "Saanko imuroida?" tai "Voinko viedä roskat". Surevan energiataso ja avun kysymisen kynnys ei todennäköisesti kestä sen pohtimista keneltä pyytää apua mihinkin asiaan.

Et ehkä voi auttaa varsinaisessa surussa, mutta voit helpottaa surevan arkea. Muista aina kysyä itsestäänselvistäkin asioista! Surevalle voi olla tärkeä jokin minkä näät roskaksi (kuitti, leffalippu) tai likaisessa paidassa saattaa olla puolison tuoksu. Myös pelkkä läsnäolosi saattaa helpottaa siivousta ja asunnon järjestelyä.

Muista, että jos kysyt "Mitä kuuluu?", sinulle itseasiassa saatetaan vastata mitä oikeasti kuuluu. Jos et ole valmis tätä kuulemaan, älä kysy.

Sureva saattaa tarvita myös "puolustajaa". Uteliaita puolituttuja kyselijöitä riittää moneen lähtöön. Kun sinulta udellaan miten sureva voi, tai onko hän jo "päässyt yli", muista heille vastatessasi: Surusta ei pääse yli. On helpompia hetkiä ja vaikeampia hetkiä.

Mieleenjäävin osanotto mulle on ollut: "Kaikki rakkaus sulle, Mia."

Tärkeintä on osoittaa, että välität. Olet läsnä, olet lähellä, kuuntelet.

Luin kirjoitukseni pohjalle seuraavan artikkelin:
http://m.huffpost.com/us/entry/4329830

lauantai 24. syyskuuta 2016

Sinuun minä jään

Varasin lipun Vesalan konserttiin mieheni kuoleman aikoihin. Päätin, että elämä jotenkin jatkuu. Se oikeastaan lähti siitä, kun ystäväni pitkän harkinnan jälkeen linkkas mulle Sinuun minä jään. Siitä lähtien oon itkeny melkein joka kerta kun kuulen sen. Jotkut varmaan tietävätkin tämän. Kerron silti uudestaan. Olisin halunnu myös kiittää Vesalaa, mutta ihmisiä oli keikalla niin paljon.

Mieheni syöpä todettiin vuoden 2014 lopussa. Mentiin naimisiin huhtikuun 2016 lopulla. Toukokuussa saimme tietää syövän levinneen siihen malliin, ettei mitään oo enää tehtävissä. Jäljellä viikkoja tai kuukausia. Veikko totesi, et viiminen kesä. Me elettiin joka päivä viimistä kesäpäivää. Niin täysillä ku sitä nyt saatto elää. Mun mies oli heinäkuun alussa kuollessaan 34 -vuotias. Kesä jäi lyhyeen.

Mä tiedän, et Veikko olis tyytyväinen, jos tietäis et pysyn liikkeellä. Vesalan keikalla musta tuntu, että jollain tavalla se oliki siellä. Takarivissä. Väkijoukossa. Hymyili.

Sinuun minä jään.

torstai 15. syyskuuta 2016

Sumua

Mistä tuli tämä sumu,
joka lankesi varjoksi
arkeni ylle.
Mistä tuli tämä usva,
joka painoi kasvoni
ja esti näkemästä.
Miksi tuuli on tänään
niin hiljainen,
etten kuule sitä myrskyssä.
Miksi kaikki on tyhjää
ja painavaa?
ja niin surua täynnä,
niin surua täynnä.

Sano suruasi rakkaudeksi
Hanna Ekola

tiistai 13. syyskuuta 2016

Postia oikeaan aikaan

Miten usein mulle saapuukaan postit just oikeena päivänä. Kuten tänään. Kotona odotti tää kaunis rintakoru yhtä kauniin viestin saattelemana. Oon sanaton. Kiitos.


tiistai 9. elokuuta 2016

Vastapainopäiviä

On päiviä, että makaan koko päivän sängyssä Frendejä katsoen. Keitän välillä kahvia ja syön kylmää grillimakkaraa siivuina. En muista onko niitä päiviä paljon, mutta ne on pitkiä. On öitä, kun oon maailman yksinäisin ihminen. Ja oon tajunnut, että kukaan ei oikeastaan voi auttaa.

Sit mul on näitä vastapainopäiviä. Kahvilassa kahvipoika hymyilee ja kahvi on pahaa muttei se haittaa. Nauran mahani kipeeks naisten kanssa ravintolassa. Kuljen pitkin Turun katuja ja mul on hyvä olla. Mä osaan nykyään nauttia tästä. Mä tiedän, että tulee päiviä etten jaksa nousta sängystä, mutta nyt: elämä, ELÄMÄ!

maanantai 1. elokuuta 2016

...lähtee raiteelta yksi.

Juna lähtee, toinen saapuu. Taustalla kohinaa. Olen miettinyt tämä on hullu maailma.



Habakukin viimeisestä keikasta jäi tämä biisi päällimmäisenä käteen. Se kiteyttää aika paljon. Aamuisin kun juon parvekkeella aamukahvia, kuuntelen junien kuulutuksia. Asutaan aseman takana. Tein tätä hyvin pitkälti joka aamu myös ku hoidin Veikkoa kotona. Lähtevät ja tulevat junat, kosketus ulkomaailmaan. Avasin välillä parvekelasit ja annoin tuulla kasvoille. Elämä jatkuu, muualla.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kotona.

Olen poissa kotoa.
Alan tuntea, että on aika mennä kotiin.
Astun kotiovesta, kodin tuoksu, lämpö ja turvallisuus.
Rakkaus.

Olen poissa kotoa.
Alan tuntea, että on aika mennä kotiin.
Astun kotiovesta, näyttää oudolta.
On kylmä, nurkista tuulee oudosti.
Mikään ei ole minun.
Kotini on kuollut.

Rakkaus, Syvältä kouraiseva, sisäelimet repivä rakkaus.