perjantai 30. kesäkuuta 2017

Viikonloppu

Minulle, viikon kohokohta ei ole perjantai-ilta, ei aurinkoinen lauantai, ei sunnuntaiaamu kahvikupin kanssa. Kohokohta on se hetki, kun pääsen perjantaina töistä kotiin. Joskus (kuten tänään), kotiinlähtöni töistä viivästyy ja minulta viedään viikon paras hetki. On viikko seuraavaan.

Viikonlopussa on minulle liian monta elementtiä. Aurinko yrittää kutsua minua ulos, mutta se saa minut vain sulkemaan verhot ja laittamaan keinovalon päälle. Aika kuluu hitaasti, jos vain odottaa sängyssä maaten kesän päättymistä. Pitäisi jaksaa tehdä, jotta aika kuluisi. Pitäisi nauttia auringosta. Pitäisi matkustaa, uida ja nähdä läheisiä. Tiedän, ja laitan verhot kiinni. Minä en pysty. Minulla on liikaa aikaa voidakseni tehdä mitään. Minulla on liian vähän aikaa, koska viikonlopun jälkeen pitää mennä töihin. Töihin odottamaan sitä hetkeä perjantaina, kun pääsen töistä kotiin.

On Grief: There is sort of invisible blanket between the world and me.
I find it hard to take in what anyone says. 

C.S. Lewis

On tyhjää. Auringon laskiessa kävelen kauppaan ja ihmettelen miksi on valoisaa. Milloin kesäni tulee? Hyvät asiakkaamme, suljemme viidentoista minuutin kuluttua. Kaupassa poika hymyilee minulle. Luon häneen katseen. En tiedä minkä katseen, hymy se ei enää ole. En löydä mitään. Ostan kolme eri kinkkua ja yhden juuston. Hyvät asiakkaamme, suljemme kymmenen minuutin kuluttua. Kassalla itkee vauva. Hänen äitinsä patistaa vanhempaa lasta pakkaamaan kauppakassit. Lapsi narisee vastalauseen. Tietävätkö he, mitä heillä on? 

Olen eri ulottuvuudessa. On vain maailma, ja minä. On kuin kävelisin kotiin kesäaamuna viideltä. Ketään ei ole liikkeellä, on liian varhaista. On valoisaa. Maailma näyttää samalta kuin päivällä, mutta ketään ei ole liikkeellä. Ei täällä. Ei tänään. Ihmiset nukkuvat mukavasti omissa kodeissaan. Mutta minä olen liikkeellä. Olen liikkeellä, koska en pääse perille.



sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Saippuakuplia merelle

Puhallan saippuakuplia laivan kannelta merelle. Katson kun ne hallitsemattomasti katoavat vapauteen. Hymyilen. Ajattelen niiden tavoittavan Veikon, joka nyt terveenä taivaassa. Koen surumielistä onnentunnetta.

Vuosi sitten kirjoitin blogitekstin Pikakurssi omaishoitoon (klikkaa se tästä, jos et ole lukenut). Raskasta luettavaa. Äärirajoilla jaksoin kaiken ja olin kaikkea mitä piti olla. Jaksoin tietäen, että olin oikealla paikalla. Olin varma että selviän siitä.

Tänään, olen eri tavalla äärirajoilla. Ilman Veikkoa, jonka puolesta jaksaisin taistella. Kun olen yksin, olen yksin, enkä nauti siitä. Jos voisin nukkua, nukkuisin koko ajan. En enää nauti ulos katselemisesta, sateessa pyöräilystä tai siitä, että saan juoda rauhassa aamukahvin. Suru painaa minua alas. Se painaa niin alas, että on mahdotonta tehdä mitään. Se ei tarkoita, että olisin surullinen. Kun jaloissa on nilkkapainot, taskut täynnä kiviä, sydän painaa tonnin ja jalat on maitohapoilla, on mahdotonta tehdä mitään. Tiedän mitä haluaisin tehdä, mutta en vain jaksa. Äärirajoilla, enkä ole enää varma, että selviän tästä. Enkä enää tiedä, mitä selviäminen edes tarkoittaa.

Minusta voi edelleen nähdä kuvia, kun puhallan kuplia tuuleen ja hymyilen. Ne on totta. Ystäväni kanssa nauran paljon ja täysillä. Olen onnellinen. Vastapainona olen yksin ja suru saa minut kiinni. Se lamaannuttaa. Estää minua tekemästä mitään. Vie kaikki voimani, jotka olisi tarkoitus käyttää elämiseen. Syö minut.

Päätän samaan lauseeseen kuin vuosi sitten kirjoitetun tekstin:

Veikko sano aiemmin, että pakkojen sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Mieti, mihin kaikkeen sulla on tänään mahdollisuus.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä

Pari vuotta sitten menetin koirani samoihin aikoihin, kun Veikko, aviomieheni sairastu syöpään. Itu oli mun parhaita ystäviäni. Nyt pari vuotta sen jälkeen edelleen revitään sydäntä rinnasta.




Viime heinäkuussa katselin, kun aviomieheni haudattiin Nokian kirkkomaahan. Sen lisäksi hän oli paras ystäväni. Mä oon menettäny kaks mun parasta ystävää.

Ystävänpäivä. Hiton ystävänpäivä.



Mä niin haluaisin jättää tän tähän ja viettää vaikka jotain antiystävänpäivää ja angstata yksin. Ehkä angstaankin, mutta mä en voi jättää tätä tähän. En voi, koska mun ystävät ansaitsee erityismaininnan. Ne ystävät, jotka on jääny. Mä en oo ollu helppo ja lupaan etten oo sitä jatkossakaan. Mä en pidä yhteyttä. Mä en jaksa aina kuunnella. Mä en jaksa puhua. Mä en jaksa olla. Mä en muista, koska sun synttärit on. Mä en muista, mistä me viimeks puhuttiin. Mä en muista missä sä oot töissä. Mä en vaan jaksa, enkä muista.

Tälläsessä elämäntilanteessa ylimääräiset karsiutuu. Ihmisistäkin jäljelle jää ne, jotka sopii parhaiten mun palapeliin. Ne, jotka on jaksanu mua.

Ystävänpäivä lähestyy. Muista sun ystävää. Muista sun ystävää vielä, kun ystävänpäivä on ohi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Sinä hymyilet

Minä en tiedä, mitä näet kun katsot minuun. Minä en katso. Havaitsen ihmisiä, jossakin eri todellisuudessa. En pääse sinne. Sinä hymyilet, minä nyökkään. Nyökkään siksi, etten jaksa hymyillä. Sinä puhut, minä en kuule. Pinnistän, kuulen osan. En tarkoita, ettenkö haluaisi kuunnella. En vain pysty kuuntelemaan. Minä en osaa vastata. Sinä hiljenet.

Olen leski. Tänään kuusi kuukautta ja yhdeksän päivää. En oikeastaan viihdy yksin. Kun olen ihmisten kanssa, energiani menee ihmisten sietämiseen. Ei se ole ihmisten vika. En oikeastaan viihdy ihmisten kanssakaan. En oikeastaan viihdy.

Olen voimaton, olen jumissa, en ole oikeasti täällä. En osaa avata nurkkaakaan tästä, kun kysyt mitä minulle kuuluu. Olen pahoillani, vaikken oikeastaan tiedä pitäisikö minun.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Joulukuu

Joka aamu kun herään,
se laskeutuu päälleni kuin raskas viitta.

Olen yksin.
Keitän kahvia,
juon sen yksin.
Kukaan ei toivota hyvää huomenta.

Raahaudun
loskassa läpi tyhjien päivien.
Kukaan ei voi halata ja sanoa, että
kyllä me tästä selvitään.

Olen yksin.
On pakko jaksaa,
epätoivon,
tuskan ja
kiukun kyynel silmäkulmassa.

On pakko pärjätä.
Olen yksin koko maailmassa.

Sammutan valot.
Kissa kehrää.
Nukahdan.

torstai 27. lokakuuta 2016

Voi, kunpa voisin tehdä jotakin...

Kuulen aina joskus seuraavan toteamuksen liittyen kuolemaan, suruun ja ikävään: "Voi, kunpa voisin tehdä jotakin.."

Mä kerron, mitä sä voit tehdä surevan läheisesi hyväksi. Nää on yleistyksiä tietysti, mutta en usko olevani ainoa joka miettii näitä. Osa saattaa myös kuulostaa vähäpätöisiltä, mutta merkitsevät leskelle (surevalle) enemmän kuin sinusta kuulostaa. Tähän pätee myös todella vahvasti seuraava: Älä ikinä kysy mitä voisit tehdä, jos et aio tehdä mitään. Ei käytetä näitä toteamuksia kohteliaisuussyistä tai omaa oloa helpottaaksemme.

Jos kysyt "Mitä voisin tehdä?", vastaus saattaa hyvin olla "En tiedä." tai "Et mitään." Surevalle voi olla helpompaa jos kysyt "Saanko tiskata?", "Saanko viedä roskat?" tai "Onko sulla asiaa kauppaan?"

Puolison kuolemasta seuraava suru ei mene ohi. Sen ei ole tarkoitus mennä ohi. Sen kanssa oppii elämään. Näin ollen ei tarvitse loputtomiin harmitella, ettet saanut ensimmäiseen vuoteen tai kahteen vuoteen laitettua korttia. Voit tehdä sen nyt.

Varsinaiselle surulle ja tuskalle ei voi kukaan oikeastaan tehdä mitään. Muuta elämää voit sen sijaan helpottaa.

- Lähetä kortti. Muuten vaan -kortti, tsemppikortti, syyskortti, kesäkortti, joulukortti, raamatunpaikkakortti, tulit mieleeni -kortti, vuosipäiväkortti (hääpäivä, poismenneen syntymäpäivä jne.). Joku muistaa minut, muistaa poismenneen, muistaa vuosipäivän. On kiva tietää, ettei ole yksin. Surun, kaipauksen ja ikävän kanssa yksin.

- Vie kahvipaketti, kukkia jne.
Musta olisi kiva saada kukkia. Surukukat jäi multa lähes kokonaan kokematta, kun en ollut kotona heti kuoleman jälkeen.

- "Tarvitsetko apua?"
Puolison menettäminen jättää ison aukon myös käytännön asioihin: renkaiden vaihto, auton katsastaminen, pihatyöt, tietokoneongelmat, ikkunoiden pesu, viikkosiivous, kaupassakäynti, roskien vienti... Vaikka taitojen puolesta selviäisi näistä yksin, minä en ainakaan ole niin vahva, että jaksaisin. Harva leskistä on. Kyse ei ole laiskuudesta. Ei vaan aina pysty kaikkeen.
Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17". Surevalle avun pyytämisen kynnys on todennäköisesti korkea.

- Koskettaminen. Kumppanin menettämisestä jää iso läheisyysvaje. Mä olen menettänyt miehen, ja erityisesti miesten halaukset täyttää tätä vajetta. Ehkä jotenkin karun kuuloista, mutta pitkälti totta. Korostan: luonnolliset halaukset. Jos tuntuu väkinäiseltä, niin voi jättää väliin. Se on ok. Kaikki ei myöskään pidä koskettamisesta.

- Mene käymään. Lienee viisasta tiedustella sopiiko tulla käymään, mutta itse ilahdun toisinaan myös yllätysvierailuista. Niitä nykyään tehdään harvemmin.

- Kutsu kahville, syömään, elokuviin.

- Jos surevalla on lapsia, voit tarjoutua hoitajaksi.

- Tarjoudu menemään yöksi tai tarjoa yöpaikkaa. Sureva ei välttämättä itse tätä pyydä.

Yleisiä vinkkejä. Muistutan tässä vaiheessa, että sinun ei tarvitse tehdä kaikkea. Sinun ei tarvitse olla täydellinen. Sureva ei ole täydellinen, sinä et ole täydellinen. Ei kannata jäädä pohtimaan, mitä on sanonut väärin tai tehnyt väärin. Kukaan ei odota, että olisimme täydellisiä. Jos susta tuntuu, pyydä anteeksi, mutta älä jää vatvomaan. Kirjoitan tämän sinun vuoksesi, joka mietit miten päin surevan kanssa olla. Olemme kaikki silti yksilöitä. Yksi pahimmista asioista mitä voit tehdä, on surevan huomiotta jättäminen siksi ettet tiedä mitä sanoa, unohtaminen, ulkopuolelle jättäminen, kuolleen unohtaminen.

Ensinnäkin: itse kaipaan myös normaalia keskustelua. Mulla on ystäviä, joilta voi pyytää tätä. Yleistä hölinää muiden elämästä, arjesta jne. Jotain normaalia. Sureva ihminen tai leski, onkin itseasiassa normaali ihminen. Kun kuulet jonkun olevan leski, sinut saattaa vallata karmea tunne siitä oletko tullut loukanneeksi häntä. Älä joudu paniikkiin. Leski on normaali ihminen paskassa elämäntilanteessa.
Surevan suru on hänen omansa ja yksilöllinen asia. Sureva ei kaipaa vinkkejä siitä miten tulisi surra tai missä aikataulussa "toipua".

Yritä pysyä totuudessa ja nykyhetkessä. Et voi tietää onko surevalla tulevaisuudessa helpompaa. Myöskään se, että menneisyydestä jäi kauniit muistot, ei välttämättä helpota surevan nykyhetkeä.
Surevaa ei välttämättä helpota myöskään se, että "Hän (kuollut) sai työnsä täällä valmiiksi" tai "Hän on nyt paremmassa paikassa".

Älä yritä korjata sitä, mitä et voi. Surua ja tuskaa itsessään ei voi ottaa pois. Parasta mitä voit tehdä on kestää toisen tuska ja olla läsnä. On helpottavaa omistaa ystävä, joka ei yritä ottaa tuskaa pois. Olen tässä.

Jos olet päättänyt olla surevalle läsnä, valmistaudu todistamaan tuskaa, jota on sinunkin vaikea kestää ja käsitellä.

Tuskaa tuntevan kanssa ei ole helppoa. Kysymykset, viha, pelko, syyllisyys ja monet muut tunteet tulevat aina uudestaan. Sinä itse tulet todennäköisesti loukatuksi. Hän ei ehkä muista syntymäpäivääsi, häntä ei välttämättä kiinnosta uusi talosi tai autosi. Jos haluat pysyä surevan elämässä, suosittelen itse näkemään vaivaa. Sureva ei ehkä ota sinuun itse yhteyttä. Saatat myös itse tarvita tukea tukiessasi surevaa ystävääsi.

Tarjoudu ennemmin avuksi kysymisen sijaan. Sano "Soittele jos tarvitset apua" sijasta "Voin tulla tiskaamaan maanantaina klo 17", "Saanko imuroida?" tai "Voinko viedä roskat". Surevan energiataso ja avun kysymisen kynnys ei todennäköisesti kestä sen pohtimista keneltä pyytää apua mihinkin asiaan.

Et ehkä voi auttaa varsinaisessa surussa, mutta voit helpottaa surevan arkea. Muista aina kysyä itsestäänselvistäkin asioista! Surevalle voi olla tärkeä jokin minkä näät roskaksi (kuitti, leffalippu) tai likaisessa paidassa saattaa olla puolison tuoksu. Myös pelkkä läsnäolosi saattaa helpottaa siivousta ja asunnon järjestelyä.

Muista, että jos kysyt "Mitä kuuluu?", sinulle itseasiassa saatetaan vastata mitä oikeasti kuuluu. Jos et ole valmis tätä kuulemaan, älä kysy.

Sureva saattaa tarvita myös "puolustajaa". Uteliaita puolituttuja kyselijöitä riittää moneen lähtöön. Kun sinulta udellaan miten sureva voi, tai onko hän jo "päässyt yli", muista heille vastatessasi: Surusta ei pääse yli. On helpompia hetkiä ja vaikeampia hetkiä.

Mieleenjäävin osanotto mulle on ollut: "Kaikki rakkaus sulle, Mia."

Tärkeintä on osoittaa, että välität. Olet läsnä, olet lähellä, kuuntelet.

Luin kirjoitukseni pohjalle seuraavan artikkelin:
http://m.huffpost.com/us/entry/4329830

lauantai 24. syyskuuta 2016

Sinuun minä jään

Varasin lipun Vesalan konserttiin mieheni kuoleman aikoihin. Päätin, että elämä jotenkin jatkuu. Se oikeastaan lähti siitä, kun ystäväni pitkän harkinnan jälkeen linkkas mulle Sinuun minä jään. Siitä lähtien oon itkeny melkein joka kerta kun kuulen sen. Jotkut varmaan tietävätkin tämän. Kerron silti uudestaan. Olisin halunnu myös kiittää Vesalaa, mutta ihmisiä oli keikalla niin paljon.

Mieheni syöpä todettiin vuoden 2014 lopussa. Mentiin naimisiin huhtikuun 2016 lopulla. Toukokuussa saimme tietää syövän levinneen siihen malliin, ettei mitään oo enää tehtävissä. Jäljellä viikkoja tai kuukausia. Veikko totesi, et viiminen kesä. Me elettiin joka päivä viimistä kesäpäivää. Niin täysillä ku sitä nyt saatto elää. Mun mies oli heinäkuun alussa kuollessaan 34 -vuotias. Kesä jäi lyhyeen.

Mä tiedän, et Veikko olis tyytyväinen, jos tietäis et pysyn liikkeellä. Vesalan keikalla musta tuntu, että jollain tavalla se oliki siellä. Takarivissä. Väkijoukossa. Hymyili.

Sinuun minä jään.